Sairas vai terve mieli?

Nyt puhutaankin vähän karummasta aiheesta. Musta tuntuu tärkeältä kirjottaa tästä aiheesta näinkin pian, koska mun monia postauksia voi olla helpompi ymmärtää kun tietää vähän mun taustasta ja siitä minkätakia esimerkiksi hyvinvointi ja urheilu ovat mulle niin tärkeitä juttuja. Näitä tarinoita on netti pullollaan, mutta jokainen niistä on aina omanlaisensa. Mä tahdon nyt kertoa oman tarinani. Tää asia on ollut mulle tosi kauan arka, mutta nyt pystyn siitä kirjoittaa. Sanon vielä sen, että moni, joka on ollut mukana näissä mun kertomissa tilanteissa on voinut kokea ne ihan eritavalla. Kerron nyt kuitenkin rehellisesti sen, miltä ne tilanteet musta tuntui.

 Kuten moni varmaan tietääkin, kyllä mulla on ollut vakava syömishäiriö. Tiedän, että moni utelias täällä meilläpäin on spekuloinut päässään yhtä sun toista ja kuullut kaikenlaisia tarinoita silloin kun olin sairaalassa. Esimerkiksi siitä kuinka olen repinyt tippaa, sydänmonitoria ja nenämahaletkua irti ja paininut hoitajien kanssa tai karannut. Monesti näihin sekoittui aika runsaasti värikynää ja nyt tässä postauksessa selviääkin aika paljon, myös se, mikä edellämainituista on totta ja, mikä keksittyä. Saatan joutua tekemään vielä toisenkin postauksen aiheeseen liittyen. Kysymksiin vastaan mielelläni, mutta tässä postauksessa tarkoitukseni on nyt, että mikään ei jäisi epäselväksi, eikä kenenkään tarvitse enää kertoilla musta väritettyjä juttuja. Vaikka onhan niitä ollut välillä ihan hauskakin kuunnella ja miettiä, että minkähänlaisena sekopäänä mua oikeen pidetään. Tää postaus voi kertoa monelle sen millaiseen helvettiin syömishäiriö pahimmillaan ihmisen voi viedä.

Tältä näytti kuudennelle luokalle menevä Saga, liian lihava eikö totta?










Nyt siis selviää myös se, mikä oli yksi niistä syistä, minkä vuoksi voimistelu oli viisainta vaihtaa toiseen lajiin.

Aloitetaan siis aivan alusta sairastuin anoreksia-ortoreksiaan kun olin kuudennella eli 12-vuotias. Tuolloin harrastin acrobatiavoimistelua, jota olin harrastanut siis ihan pienestä pitäen. Olin juuri alkaneen (ja mikä pahinta kavereita ennen alkaneen) murrosiäin myötä vähän epävarma itsestäni. Mietin usein sitä, että olenko liian lihava voimisteluun ja musta tuntui aina että olen isompi kuin muut kaverini. Paineita lisäsi vielä se, että olin top eli acrobatiavoimistelussa se nostettava. Syömishäiriölleni varsinaisena laukaisutekijänä pidän erästä loppukesän voimistelu leiriä. Olin juuri menossa kuudennelle luokalle. Meitä oli valmentamassa Venäjältä venäläinen miesvalmentaja. Hän on oikein hyvä valmentaja, mutta sanoi mulle semmosen asian ja semmoseen aikaan, että se nyt vain otti ja uppos aika pahasti. Osasin englantia sen verran, että ymmärsin kaiken, mitä kyseinen valmentaja minulle sanoi. Hän otti minut treeneissä keskelle mattoa ja siinä kaikkien kuullen kertoi minulle, kuinka olen lihava ja minun tulisi katsoa, mitä syön. Voitte vaan kuvitella, miltä tuo tuntui jo muutenkin epävarmasta ala-aste ikäisestä tytöstä. Suosittuna tyttönä epävarmuuttanihan en kellekkään tietenkään koskaan näyttänyt. Siinä tilanteessa nielin itkuni ja kuuntelin loppuun, mitä valmentajalla oli sanottavaa. Vedin aamuntreenin loppuun. Aamu- ja päivätreenien välisellä tauolla menin vessaan ja purskahdin itkuun.  



Syksy tuli, kutosluokka alkoi. Kaikki näytti menevän kuten aina ennenkin. Kehityin voimistelussa ja näin kavereita. Jo muutenkin tiukkaan treeniviikkoon olin kuitenkin aloittanut käymään useammin juoksulenkeillä.  Myös ruokavaliotani aloin tarkkailemaan. Aluksi kotona kaikki pitivät sitä hyvänä asiana ja sain paljon kehuja. Kuitenkin ruuasta,  liikunnasta ja elämän kaikella tapaa kontrolloimisesta tuli pakkomielle. Ja ruuan määrä väheni koko ajan. Läheiset tietysti huomasivat tämän ja yrittivät puuttua asiaan. Olin kuitenkin vahvasti päättänyt, että minuahan ei pysäytä mikään. Halusin näyttää venäläiselle valmentajalle ja kaikille muille, että minusta on tähän.



Aluksi treeneissä sujui paremmin, opin paljon uusia liikkeitä ja sain paljon kehuja. Kuitenkin kovin nopeasti syömishäiriö näytti sen todellisen puolensa. Minusta tuli harmaa luuranko. Menetin ystäväni. En suostunut kuunnella läheisiäni tai ammattiauttajia, joille minua passitettiin useita kertoja. Oli vain minä ja syömishäiriöni. Kaikki muut olivat vihollisia. Syömishäiriö sai minut valehtelemaan. Inhoan valehtelua. Inhosin sitä silloinkin, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Muuten syömishäiriö olisi suuttunut minulle. Olisin joutunut rääkätä itseäni vielä kovempaa. Väistämätöntä ei voinut siirtää, minut pistettiin sivuun voimistelusta.  Mun sydän ei meinannut jaksaa, sykkeet olivat niin alhaiset. Se ei saanut ravintoa millä pumpata. Kuudennen luokan keväällä lähtikin kaikki rytinällä alaspäin. Oikeastaan koko sen kevään ja puoleenväliin kesää olin sairaala hoidossa.
   
                                   

Muistan sen vieläkin kun mut ensimmäisen kerran siirrettiin keskussairaalasta sydänmonitorista nuorisopsykiatrian osastolle. Enhän minä sinne voinut mennä, enhän minä ole sairas. Siellä kaikki muut ovat hulluja ja ties, vaikka olisi kalterit ikkunoissa. Se oli minulle silloin hyvin raskasta. Osastolla ei ollut minulla silloin yhtään ystävää, olin kaikkia muita nuorempi ja hoitajat olivat kuten kaikki muutkin, vihollisia. Jäin ensimmäisenä päivänä kiinni salaa jumppaamisesta. Se oli nöyryyttävää ja vielä nöyryyttävämpää oli se kun mut pakotettiin syömään. Päätin kuitenkin silloin, että syön ja pääsen pois. Takaisin kotiin, takaisin minun ja syömishäiriöni kuplaan. Pikkuinen Saga kuvitteli, että voisi elää lopunikäänsä nutridrinkeillä. Tätä siis tarkoittaa se kun sanotaan, että syömishäiriöinen vaan syö itsensä ulos sairaalasta. Ei mulla ollut halua parantua tai muuttaa mitään. Tahdoin olla yksin, en mä tarvitse kavereita tai koulua, mulla on syömishäiriöni. Suunnitelmani toteutui pääsin sairaalasta puolessa välissä kesää.

         

Kesä meni ja yläaste alkoi. Sain taas ystäviä ja heille edelleen valtava kiitos siitä, että jaksoivat minua kaikesta huolimatta. Pääsin siinä syksyllä takaisin voimisteluun ja kaikki "sujui" ja "noudatin" millintarkkaa ateriasuunnitelmaani taas seuraavaan kevääseen asti. Ei se ollut sujumista. Niin kauan kun tein kaiken niinkuin syömishäiriö saneli saivat kaikki elää rauhassa. Niin kauan kun kukaan ei sanonut siitä, että tossa annoksessa ei kyllä ole kolmea desilitraa pastaa, vaikka sun listassa lukee niin tai et saisi kyllä treenata tänään, niin kauan säilyi rauha. Ja se salailu, se salailu ja valehtelu ovat mukana jokaisessa sairauden vaiheessa. Tunnen vieläkin kamalaa tuskaa kun ajattelen sitä oravanpyörää ja sitä kuinka jouduin valehdella kaikille läheisimmilleni. Kun lähtee tarpeeksi aikasin ja hiljaa aamuyöstä lenkille niin äiti ei herää ennenkö tulen kotiin tai kun vien tän mun ruoka-annoksen mun huoneeseen ja "syön" siellä, niin se ei huomaa kun kaadan sen vessanpönttöön. Niimpä mun sydän meinasi taas pettää. Jouduin sairaalaan seiskaluokankeväällä. Ensin keskussairaalaan tippaan ja sydänmonitoriin. Kun sydän salli, mut siirretiin taas sinne paikkaan jota en ikinä lämmöllä tule muistelemaan, nuorisopsykiatrian osastolle. Tällöin mulla oli jo jonkinnäköistä tahtoa parantua. Halusin oikeasti kukistaa sairauden. Tää toinen psykiatrisen osaston jakso oli vähän vähemmän raskas sillä  en ollut enään niin nuori verrattuna muihin ja mulla oli siellä ystäviä ja muutenkin ystäviä, jotka tulivat katsomaan mua sairaalaan. Olin sen koko kevään ihan alkukesään asti osastolla.

Se kesä menikin sitten vähän mukavammin. Mulla oli motivaatiota parantua. Halusin takaisin voimisteluun ja halusin kovasti mun vanhan elämän takaisin. Vietin sinä kesänä paljon aikaa kavereiden kanssa ja pikkuhiljaa se ateriasuunnitelmakin alkoi jäädä toissijaiseksi ja pystyi syödä vapaammin. Niin siitä sit mentiin kasiluokalle. Silloin elämä alkoi maistua vihdoin jo vähän elämälle.  Se syksykin meni mukavasti. Pääsin jälleen palaamaan uudestaan voimisteluun ja lenkkipoluille. Siinä loppusyksystä eksyin sinne paininkin pariin. Kaikki näytti sujuvan ja silloin kun multa kysyttiin "hei onko sulla vielä syömishäiriö" pystyin vastamaan, että "ei, mä oon parantunut".    


Kasiluokkalainen Saga

   

Tuli taas kevät. Pärjäsin hienosti voimistelussa ja painissa ja muutamissa juoksukisoissakin mitaleille juoksin, vaikka juoksu oli mulle pelkkä ajanviete. Mut valittiin mukaan viestijoukkueisiin ja nautin saamastani suosiosta. Musta tuntui, että enää en sairastu nyt se on selätetty. Jostain kuitenkin syömishäiriö vaani mua koko ajan ja alkoi kiristää otettaan... jälleen. Se etsii aina uuden tien luikerrella elämääni ja kiristää kuristuspantaansa. Mulla oli siinä kevättalvella rippileiri. Siitä on jäänyt tosi paha maku suuhun ja koen, että se oli yksi merkittävistä tekijöistä, jonka jälkeen syömishäiriöllä oli taas oiva paikka iskeä. Mulla ei ollut riparilla oikeen ketään ystävää ja siellä oli muutama tyttö, jotka eivät halunneet olla kanssani missään tekemisissä, joka taas teki riparista hyvin hankalaa. Siellä kun pitäis olla paljon kaikkien kanssa yhdessä. Ripari oli mulle tosi raskas. Purin siellä sen pahan olon siihen mihin aina, liikuntaan, josta tuli taas kuin huomaamatta pakko. Heräsin siellä miltei joka aamu ennen sitsemää, juoksin 13 kilometrin lenkin, tein lihaskuntoa minkä kerkesin ennenkö piti jo kiiruhtaa suihkuun ja aamupalalle, että kerkesi aamuhartaukseen. Eihän se haitannut kun vatsalihaksia, kyykkyhyppyjä ja punnerruksia pystyi jatkaa suihkussakin. Päivän mittaan voi käydä vessassa jumppaamassa. Iltojen päätteksi menin vessaan ja itkin. Lopetin, sätin itseäni heikkoudesta, nostin naamarin takaisin naamalleni ja menin muiden joukkoon. Ripari päättyi pääsin kotiin, mutta ajatukseni olivat taas hieman synkemmät. Sen jälkeen alkoi hurja alamäki kohti pahinta ja vaikeinta helvettiä mihin syömishäiriöni on minut vienyt.



Riparin jälkeen kevät siis jatkui. Se oli raskain kokemani kevät koskaan. Olin kuitenkin päättänyt, että sinnittelen. Halusin uskoa, että kesällä helpottaa ja syömishäiriö höllää otettaan. Silloin mä oikeasti taistelin sitä vastaan. Sinä keväänä siis pärjäsin mainiosti urheilussa. Jotenkin sekään ei vain riittänyt pyrin täydellisyyteen, tahdoin olla täydellinen. Maailmaan ei mahtunut muuta kuin minä, mun vatsalihakset, mun treenit, tietyt ruoka-aineet ja ruoka-ajat. Kunnes vähän ennen kesää mun vähenevät voimat huomasivat painivalmentajat. Eli iskä ja paappa. Silloin mua ei päästetty enää painiin. Sanottiin, että sitten pääsen kun näkee selkeästi, että voin paremmin. Voimistelussa kuitenkin jatkoin sekä juoksua ja salaisia omia treenejäni aamuisin, iltaisin, öisin, vessoissa ja missä milloinkin nyt vain tilaisuuden tullen. Esimerkiksi koulun vessassa välituntisin ja joskus kesken tuntienkin. Eihän sitä todellakaan voinut 45 minuuttia putkeen istua. Muistan myös sen kun olin koulussa niin väsynyt, että saatoin joillain tunneilla vain mennä vessaan nukkumaan. Näinhän mä joskus vapaa-ajalla kavereitakin, mutta niitä piti aina nähdä ulkona, että pystyy liikkua mahdollisimman paljon. Syömishäiriö kuitenkin tuhos multa aika monta ihmissuhdetta. Kesä tuli ja toisin kuin olin toivonut syömishäiriö ei vuodenajasta piitannut. Pakotin itseni kuitenkin jaksamaan. Kesän lopussa oli mun viimeinen voimistelutapahtuma gymnaestrada ja kävin juoksukisoissa. Niistäkin näki selkeästi, että romahdus on ihan oventakana. Mun juoksuajat olivat huonontuneet keväästä niin paljon. Äidinkanssa tapeltiin kokoajan siitä, saanko mennä treenaamaan ja, mitä saan tehdä. Jos en päässyt täytyi yrittää salaa. Valitettavan usein onnistuin. Loppukesästä olin niin rikki, katki, poikki ja hajalla, että toivoin vain kuolemaa. En jaksanut enää. Toivoin, että kuolisin tähän. Silloin olisin onnistunut syömishäiriön mielestä täydellisesti.

 

                                        



Loppukesästä jouduin taas ensin keskussairaalaan. Sydän veteli ihan viimeisiään ja oli sanomassa itseään irti tästä helvetistä lopullisesti. Sinne mä jouduin tippaan, nenämahaletkuun, sydänmonitoriin ja 24/7 valvontaan. Ei mitään yksityisyyttä. Ei suihkussa käyntiä yksin, ei vessakäyntejä yksin, ei nukkumista yskin. Se tuntui hirveältä. Se ahdistuksen määrä siitä kun en päässyt liikkumaan ja se pettymyksen määrä minkä olin tuottanut itselleni, perheelleni, kaikille. En saanut edes kävellä. Muutaman kerran nousin ylös sängystä vessaan ja pyörryin maahan. Syömishäiriö oli riuduttanut mut lopullisesti. Nenämahaletkuun täytyi laittaa ravintoliuosta, koska en suostunut syömään. Ei, nehän eivät sinne mitään laita. Eivätkä ne siellä keskussairaalassa sitten saanetkaan laitettua. Puristin letkun päätä kaikinvoimin sykkyrässä sängylläni, syömishäiriö oli päättänyt, että hän ei tätä taistelua hevillä luovuta. Tipankin sai huomaamattomasti laitettua lukkoon silloin tällöin. Mähän en mitään nestettä tarvii. Luojan kiitos mulla oli eräs henkilö, ainoa kehen luotin ja uskoin. Hänestä oli mulle sairaalassa ja on ollut koko tällä matkalla mieletön apu (on kyllä edelleenkin). Ilman häntä en tässä nyt olisi. Ja olihan mulla ystäviä, ihania ystäviä. Yhden tärkeän sylissä mä saatoin vain itkeä omaa tuskaani. Hän silitti mun päätäni ja puolitti mun taakan. Hän saattoi olla koko viikonlopun sairaalassa mun seurassa, kävi kotona nukkumassa ja tuli aamulla uudestaan, hän saattoi olla pitämässä käsistä kiinni ja lohduttamassa kun yritin estää hoitajia laittamasta ravintoliuosta. En varmaan ikinä pysty kiittämään siitä tarpeeksi.

 Siirryin taas nuorisopsykiatrian osastolle. Se jakso oli elämäni rankin. Kesti yhteensä puolivuotta. Jouduin vastentahtoiseen hoitoon. Mun vanhemmilta yritettiin viedä mun huoltajuutta pois väliaikaisesti.
 Purkasin tavaroita kaappiini, pyörryin. Tavarat purettiin puolestani. Ruoka-ajat olivat helvettiä. Elämäni pisimpiä ja hirveimpiä minuutteja. Tuijotin lautastani ja itkin. En halunnut myöskään ravintoliuosta. En halunnut, että minuun laitetaan mitään. Munhan oli tarkotus kuolla tähän. Täytyi kuitenkin laittaa ravintoliuosta nenämahaletkun kautta, jotenkinhan hoitajien täytyi yrittää mut elossa pitää. Joka kerta kehooni iski paniikki- ja pakenemisreaktio. Siellä mä painin neljän mieshoitajan kanssa kun yksi nainen yritti saada liuosta nenämahaletkuuni. Lopulta ne aina onnistuivat. Itkin, huusin, raivosin. Revin nenämahaletkun irti useasti. Voin rehellisesti sanoa, että se oli elämäni hirveintä aikaa. Kysyin äidiltäni itkien, miksei hän voi vain antaa minun kuolla. Pahimpia olivat myös ne päivät, jolloin ravitsemusterapeutin oli nostettava ruokamääriäni tai letkutettavan liuoksen määrää riittävän energian varmistamiseksi. Se oli aina yhtä raivoa ja itkua ja haukuin terapeutin ja lääkärit ja koko sakin maanrakoon. Osastolla mulla jatkui 24/7 valvonta pitkään, mutta jokainen mahdollinen tilaisuus aina kun hoitajien silmät välttivät piti kuitenkin käyttää hyväksi. En voinut nukkua öisin, näin painajaisia ja mistä sitä tiesi, että jos yöhoitaja nukahtaa ja syömishäiriöllä olisi taas tilaisuus. Valveilla olo oli helvettiä, yöt ihan samanlaisia. Milloinkaan ei ollut hyvä.

Ensimmäisellä kotilomalla
Jotenkin ihmeenkaupalla mä tästäkin kuitenkin selvisin. Kaikkien käytyjen taisteluiden, jokaisen selätetyn ruoka-annoksen, onnistuneiden ja epäonnistuneiden kotilomien jälkeen mä aloin parantua, mun pää ja ajatukset alkoivat toimimaan uudestaan. Askel askeleelta mä sain mun elämänjanon ja elämän takaisin. Tajusin sen, että jos mä tahdon vielä päästä takas urheilemaan mun täytyy parantua. Se olikin mun suurin motivaattorini, urheilu. Tuntui aina mahtavalta kun painijoita tuli käymään mun luona, silloin aina muistin, että mä tahdon takaisin urheilemaan. Mä tahdon huipulle. Syömishäiriö tahtoo mut pohjalle. Olin silloin päättänyt jättää voimistelun. Lajin, jota rakastin, mutta se kuitenkin oli iso riskitekijä uudelle romahdukselle. Päälajikseni silloin valitsin painin. Sillä tiellä pysyn, enkä päätöstäni kadu. Moni mietti, että kannattaako mun urheilla enää ollenkaan. Kyllä, on opittava itse tiedostamaan riskitekijät ja huomata silloin kun mopo meinaa karata käsistä. Tähän mulla on onneksi mahtavat valmentajat apuna, jotka pitävät huolen siitä, että niin ei enää tapahdu. Sen voin sanoa, että syömishäiriö on tehnyt musta vahvemman ihmisen. Olen oppinut myös sen, että urheilussa sairaan ja terveen raja on niin häilyvä, että siarauden ääntä voi olla hyvinkin vaikea erottaa urheilijan äänestä. Rehellisesti täytyy myös myöntää, että eihän mulla ihan ongelmaton suhde ruokaan vielä tälläkään hetkellä ole, mutta se ei kuitenkaan hallitse elämääni ja pystyn nauttia elämästäni. Siarauden ääni voi huutaa päässäni monella tapaa, mutta ratkaiseva tekijä on kuuntelenko sitä. Voin todeta, että mä en kovin pienestä kaadu.














Kiitos, jos jaksoit lukea tämän loppuun asti. Saattoi olla rankkaakin luettavaa, Musta itsestä tuntui mielettömältä kirjoittaa tätä. Välillä itkinkin, mutta uskon sen vaan olevan hyvä. Nyt sain jonkinäköisen päätöksen tälle asialle. Tuntuu vapaammalta. Mulla on vielä yksi postaus tulossa tähän liittyen, toki voin pyydettäessä tai tarvittaessa aina kirjoittaa lisää.
Tää toivottavasti avas teille jotain ja pystytte ymmärtämään edes hitusen syömishäiriöisen ajattelua. Vaikka tämäkin oli hyvin tiivistetty ja niin pieneksi kuin mahdollista vedetty versio mun tarinasta.
Saa kommentoida ja kysyä lisää.

-Saga

Kommentit

  1. Saga rakas. Itkin koko tekstin ajan. Oot MIELETÖN. Tsemppiä jatkoon ❤

    T: vanha osastokaveri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi tosi paljon! Ja ihanaa, jos teksti sai tunteet kuohuamaan, sehän sen tarkoitus olikin.

      Poista
  2. Ihanasti sait kirjotettuu kaiken ylös saga rakas!❤oot vahva ihminen😘

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana , ilman sua en kuitenkaan olisi tätäkään tekstiä tässä kirjoittamassa.

      Poista
  3. Upeesti sait kerrottuu vaikeesta aiheesta! Oot vahva tyttö❤️

    VastaaPoista
  4. En tunne sinua, mutta haluan silti sanoa, että hienoa lun olet vielä täällä❤ Ja valtavasti voimia tuleviin päiviin ❤

    VastaaPoista
  5. Tosi rohkea teksti ja arvostan sua paljon! Voit olla tosi ylpee itestäs!

    VastaaPoista
  6. Kiitos, että kirjoitit Saga. Olet suunnattoman rohkea, kun puit sanoiksi noin suuria ja kipeitä asioita. Halusin kirjoittaa sinulle, että et ole yhtä kuin vastoinkäymisesi, joka on polullesi osunut. Olet paljon enemmän ja kohoat korkeammalle. Se on kaunista ja arvokasta, mitä sisälläsi on ja olet tärkeä niin monelle. Lähetän lämpimiä ajatuksia ja toivon sinulle ihania ja aurinkoisia päiviä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästäkin kommentista paljon! <3 Näistä saa uskomattoman paljon voimaa.

      Poista
  7. Olet todella rohkea; ihailen sitä ja sinnikkyyttäsi. Ja kuinka raa'an rehellisesti, mutta kuitenkin niin koskettavasti kirjoitettu teksti. Huomaa, että vaikka kokemasi on ollut raskasta, se on selvästi tehnyt sinusta myös hyvin vahvan. Ja muista, että ihmisellä on lupa välillä olla heikkokin, se tekee meistä inhimillisiä. Kaikkea hyvää elämääsi <3

    VastaaPoista
  8. Oi että mikä tarina, ja mikä raskas nuoruus sulla on ollut. Varmasti olet jo voiton puolella kun pystyt asioista näin kertoa. Toivon sulle voimia tulevaan ja vahvuutta taistella syömishäiriöhirviötä vastaan. Hyvää elämää ja onnea mahtavaan harrastukseesi! Isäsi on vielä jokupäivä susta niiiin ylpeä kun kahmit mitalleja! ��
    T. Lea Koivisto

    VastaaPoista
  9. Sun vahvuus tulee kantamaan sua pitkälle sun elämässä ja viemään niille huipuille mille toivoitkin, sitä tuun aina ihailemaan sussa. Sut vielä palkitaan sun vahvasta ja rohkeasta luonteesta. Wau, tää sai kyllä kyyneleet silmiin. ❤

    VastaaPoista
  10. Saga oon sanaton, mutta luulen että tiedät kaiken mitä voisin ja haluaisin sanoa. Iso hali ja sydän sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sua, ihana Anna! Jätti hali ja sydän sinnekkin <3

      Poista
  11. Saga oon niin ylpeä susta! Tosi rohkea teksti. Muistan sut pikku-Sagana 1 luokalla ja on ollu ihana nähä miten susta on kasvanu niin sisäisesti kuin ulkoisesti kaunis ja vahva nuori nainen.❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ina sullekkin valtavasti! Ilman sua en olisi tätä tekstiä ikinä julkassut.

      Poista
  12. Toivon sulle Saga ihanaa loppuelämää ❤ Mahtava ja koskettava tarina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sellasella ihmisellä, jonka pitää kommentoida joka ainoaan asiaan jotain, on ainakin sairas mieli.

      Poista
  13. Olet rohkea nainen kun pystyit täällä jakamaan tarinasi. Hatun nosto! Olet käynyt rankan elämän vaiheen läpi - hitain ja varmoin askelin kohti aikaa jolloin ruoka ei milläänlailla ole ongelma. Kaikkea hyvää♡ Kuten tuolla aiemminkin todettu oot vahva nainen!♡

    VastaaPoista
  14. Kiitos Saga kun annoit tälle sairaudelle kasvot, moni samaistuu tähän koskettavaan kirjoitukseen. Olet rohkea ja voimakas nuori nainen!! Sinua on sairaus koetellut, mutta mikä tärkeintä, sinä olet selättänyt sen, niinkuin painijan tarkoitus onkin. Kunnioitan rohkeuttasi kirjoittaa näin arasta asiasta, mutta uskon että se on osa paranemis prosessia ja siksi on tärkeää että saa purettua sen sisältään tekstin muodossa ulos, ja antaa samalla toivoa toisille, samassa tilanteessa oleville siitä, että tämäkin kauhea sairaus on voitettavissa. Toivon sydämmestäni Sinulle Saga kaikkea hyvää tulevaisuudessa <3

    VastaaPoista
  15. KIITOS! Kävit tekstissäsi läpi elämäsi todella kipeät asiat loukkaamatta ketään. Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi, et ole yksin. Meitä taustalla hiljaa myötäeläviä ystäviäsi on aina!

    VastaaPoista
  16. Kirjotan näin yli vuodentakasena osastokaverina, että Saga, oot ihan mahtava, rohkee ja upee ihminen, sä selviit ihan mistä vaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon, ihana lukea näitä kommetteja <3

      Poista
  17. Huikea, ajatuksia ja tunteita nostattava tarina. Sanattomaksi vetää. Kärsin itse syömishäiriöstä vuosia. Voin samaistua moniin ajatuksiin ja toimintoihin, mistä syömishäiriö ei antanut periksi. Ihanaa, että olet selviytynyt tähän! Kaikkea hyvää sinulle!

    VastaaPoista
  18. Upea teksti vaikka surullinen tarina. Toivon sydämestäni että se kuitenkin lopulta päättyy hyvin. Olen työssäni kuullut paljon tarnoita päihderiippuvuuteen liittyen. Näissä on todella paljon samaa. Riippuvuus kuin riippuvuus. Luikertelee elämään milloin mistäkin aiheuttaen surua, häpeää, pelkoa,valehtelua,syyllisyyttä.. Kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
  19. Huikee tarina!! Onneksi kaikki on hyvin nyt<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Saga. Pari kysymystä. 1. Miksi? 2. Seksuaalisuus, mihin se jäi? Respektillä Marja

      Poista
  20. Hienoa Saga että olet tuonnut omalta osaltasi nuorten naisten syömishäiriölle kasvot. Olet rohkea ihminen. Tästä on varmasti apua monelle. Hyvää kesää ja voimia ☉

    VastaaPoista
  21. Miten raskas taistelu, miten upeasti voitettu se. Rohkeutta ja voimaa jatkoon. Vaikutat uskomattoman hienolta nuorelta naiselta, pidä tuo. Parempi aina pysyä hengissä kuin kuihtua pois.

    VastaaPoista
  22. Kiitos todella silmät avaavasta kertomuksesta. Olisi hienoa kuulla, miten paraneminen jatkuu ja millaisia voimainkoetuksia vielä joudut käymään syömishäiriösi kanssa. Kaikkea hyvää ja maistuvia ruokahetkiä!

    VastaaPoista
  23. Hei Saga, kiitos kun sain lukea kirjoituksesi. Muista että olet tosi upea, hieno nuori nainen, enkä tarkoita vain pelkästään ulkoanaista, vaan olet sitä myös sisimmältäsi. Toivon sinulle rohkeutta elämään, kaikkea hyvää mitä se voikaan tarjota. Sinä onnistut koska olet SINÄ! Älä koskaan usko mitään muuta, älä ota vastaan mitään mikä voisi lannistaa sinut. Jatka eteenpäin luottaen tukeen jota saat läheisiltäsi, he rakastavat sinua ja haluavat vain sinun parastasi.

    VastaaPoista
  24. Sanattomaksi vetää. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä!

    VastaaPoista
  25. Hieno teksi Saga. Olet rohkea nuori nainen joka selviää mistä vaan. Toivon, että susta tulisi joskus yhtä hyvä urheilia kuin isästäsi. Halije ja pusuja Saga sulle.

    T. Kaisa

    VastaaPoista
  26. Olen sanaton, niin rohkeasti kerrottu. Kaikkea hyvää sinulle Saga, olet vahva!

    VastaaPoista
  27. Koskettava teksti! Ihanaa elämää sinulle Saga❤

    VastaaPoista
  28. Kiitos puhuttelevasta kirjoituksesta. Mahtavaa kun puhut asioista suoraan. Kaikkea hyvää sinulle jatkossa! Olet rohkea nainen! ❤

    VastaaPoista
  29. Kiitos,kun jaoit tarinasi❤
    Siinä oli paljon sellaista,mihin pystyin samaistumaan.❤ Itse olen toipunut täysin,mutta tämä auttoi minua siinä mielessä,että välillä unohdan,mihin olen päässyt tai unohdan arvostaa sitä,miten olen tähän päässyt,kun yritän vain "unohtaa" kokemani pahat asiat,kuin niitä ei muka koskaan olisi ollutkaan.
    Kiitos,kun autoit palauttamaan ne mieleen ja näin muistamaan sen,millainen ihminen olen nykyään ja ennenkaikkea miksi❤
    Toivon todella,että toivut tästä täysin,etkä välitä siitä,mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta ❤
    Tekstissä oli muutama kirjoitusvirhe,joihin yleensä takerrun niin pahasti (pelkästään minun ongelma),etten pysty jatkamaan lukemista,mutta nyt se ei haitannut 😊
    Hyvää jatkoa sinulle ❤

    VastaaPoista
  30. Lol letku yläpellis

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit