Matkani äidiksi -suuria elämänmuutoksia ja avautumista Majn odotusajasta

Hei! 

Ajattelin vähän koittaa elvyttää tätä mun pystyynkuollutta blogia. Tarkoitus ei ole jatkossakaan tänne niin kovin usein kirjoitella (oma aikakin meinaa sattuneista syistä olla vähän kortilla), mutta silloin kun iskee kirjoitusinto olisi mukava päästä tänne vähän ajatuksia vuodattamaan. Meidän perheen elämää ja kuulumisia pystyy jatkossakin seurailemaan kuitenkin parhaiten tuolta instan puolelta.

Noh, mikäs on muuttunut sitten viime postauksen? Blogin ulkoasun lisäksi oikeastaan aivan kaikki. Kirjoitin viimmeisimmän postaukseni 2018 alkusyksystä. Tuon kirjoituksen jälkeen ei mennytkään montaa päivää kun sain tietää olevani raskaana. Ja siitä eteenpäin elämäni onkin kokenut tässä aikamoisia muutoksia. Vuodenvaihtuessa vuoteen 2019 (vielä 2018-vuoden puolella) minua kosittiin ja menimme Mattiaksen kanssa kihloihin ja keväällä 2019 syntyi rakas tyttäremme Maj, tässä samalla suoritin urheilulukiota ja syksyllä 2019 ylioppilaskirjoituksia. Alkuvuodesta 2020 saatiin ottaa ilolla vastaan uutinen uudesta tulevasta vauvasta ja sen kevään ylppärit menikin sitten ihan kamalassa raskauspahoinvoinnissa. Valmistuin kuitenkin kaikesta huolimatta ylioppilaaksi urheilulukiosta hyvin arvosanoin ja ihan ajallaan. 

Kuten tuosta muutamasta rivistä pystyykin lukemaan, on tässä alle kahden vuoden kirjoitustauon aikana tapahtunut PALJON. Näihin kaikkiin valtaviin elämänmuutoksiin ei kuitenkaan kasvettu ihan yhdessä yössä. Palataan ajassa taaksepäin syksyyn 2018. Me ei oltu Mattiaksen kanssa suunniteltu lasta silloin ihan siihen kohtaan koulujen ja urheilusuunnitelmien keskeneräisyyden vuoksi ja kaikenkukkuraksi minä söin pahaan endometrioosiin tupla-annosta e-pillereitä päivässä. Ei siis ollut ajatus raskautumisesta ihan ensimmäisenä mielessä. Mattias kuitenkin kerran kiteytti tämän hyvin "Se ei ollut ihan suunniteltua, mutta siitä tuli suunnitelma". Oikeastaan perheestä tuli meidän yhteinen unelma. Oltiin me puhuttu perheestä joskus lähitulevaisuuteen, mutta ei ihan aavistettu, että se unelma lähtisi toteutumaan ihan näinkin nopealla aikataululla. 

En ole oikeastaan koskaan puhunut kovin avoimesti Majn odotusajasta (paitsi tietysti omalle lähipiirilleni). Majn odotusaika oli minulle kuitenkin psyykkisesti todella raskas. Eikä sitä helpottanut ulkopuolisten kauhistelut ja jatkuvat epäilyt pystymisestäni, olihan minulla (ja Mattiaksella myös) tosiaan siinä samalla handlattavana urheilu ja koulu. Me olimme kuitenkin päättäneet, että tuli mitä tuli niin me halutaan tarjota tälle lapselle paras mahdollinen perhe ja tulevaisuus. Olihan hän aikamoinen ihme ja ilmeisen kovasti halusi meidän perheeseen päästä :)

 Se miksi äidiksi valmistautuminen oli minulle henkisesti hyvin vaikeaa johtui tietysti siitä, että tuleva valtava muutos tuli minulle vähän "puskista", pelkäsin itsekin sitä, miten tulisin suoruitumaan lukiosta ja lisäksi jouduin tekemään valtavaa ajatustyötä omien unelmieni suhteen. Toki perhe oli myös yksi unelmistani, mutta kuten jo aiemmin mainitsin olin ajatellut näitä unelmia vähän eri ajankohtiin. Lapsesta asti monet haaveeni olivat liittyneet vain ja ainoastaan urheiluun. Olinkin oikeastaan koko elämäni halunnut palavasti urheilla ja menestyä sillä saralla. Tähän väliin pakko mainita, että lapset eivät tietenkään ole sille este, mutta pieni hidaste kuitenkin. Jouduin käymään pääni sisällä useita keskusteluja itsekseni omista haaveistani ja tavallaan alkaa rakentaa koko identiteettiäni uudelleen. Omien unelmien muuttaminen ja uusien unelmien kypsyminen vaatii valtavasti ajatustyötä, jota tosiaan Majn odotusaikana tein paljon. 

Lisäksi omat vaikeutensa Majn raskauteen teki muuttuva keho, joka on monelle äidille haastava kohdata. Ulkopuoliset usein käskivät nauttimaan raskaudesta... Se tuntui oikeasti pahalta, sillä en vaan pystynyt. Tottakai minulla oli hetkiä, jolloin nautin valtavasti ja oli ihanaa tuntea pienet potkut ja miettiä millainen pieni sieltä tulee. Kuitenkin suurimmaksi osaksi muuttuva keho tuntui inhottavalta ja isolta ja oma peilikuva vastenmieliseltä. 

Muuttuvan kehon lisäksi kohtasimme Majn raskaudessa ihan "oikeitakin" ongelmia. Maj meinasi syntyä pahasti ennenaikaisena ja jouduin kuukaudeksi sairaalaan lepohoitoon, jossa suoneeni tiputettiin supistusten estolääkkeitä. Tämä sairaala-aika oli minulle todella vaikea. Olin täysin liikuntakiellossa ja välillä minun piti maata pää alaspäin, että painovoima tekisi mahdollisimman vähän tuhoa, joinain päivinä en saanut nousta edes vessaan. Jouduin ihan Tampereelle asti kahdeksi viikoksi, sillä Seinäjoella ei olisi ollut resursseja hoitaa niin pientä keskosta. Lisäksi sairaala ja liikkumiseni rajoittaminen loivat valtavat fläsärit anoreksia-ajoiltani ja päässäni alkoi huutaa oikein kunnolla. Tänä sairaala-aikana aloin epäillä pystymistäni ja kaikkea ihan toden teolla. Pelkäsin, että Maj syntyy pahasti etuajassa ja pahimmassa tapauksessa vammautuu, miten muka selviäisin vammaisen lapsen kanssa? Syytin kaikesta itseäni ja tällöin kommentit "nauti nyt raskaudesta vielä kun voit" satuttivat valtavasti. En pystynyt millään tasolla nauttimaan ja tunsin itseni maailman epäonnistuneimmaksi, en osannut hitto vie olla edes raskaana. Kuinka osaisin olla äiti? Muistan kun katselin snäppi- ja instastoreista, kuinka kaverit viettää penkkareita ja ystävänpäiväpippaloita ja minä itkin sairaalassa. Olin tosiaan ilmoittautunut kevään 2019 ylppäreihin (minun oli tarkoitus tällöin aloittaa kirjoittaminen) mutta pitkän sairaalajakson takia jouduin nekin mitätöimään ja aloittamaan vasta syksyllä. Mietin, että tätäkö tämä nyt tulee sitten jatkossa olemaan? 

Kaikesta tästä epävarmasta alusta, kaoottisesta keskiraskaudesta ja tunteiden sekamelskasta huolimatta kaikki menikin oikeasti tosi hyvin. Pääsin kotiin sairaalasta kun tilanne saatiin pysäytettyä ja rauhoitettua. Sain valtavasti apua näiden ristiriitaisten tunteideni käsittelyyn kun minulle osattiin vinkata Seinäjoella toimivaa pikkulapsipsykiatriaa, joka oli suunnattu myös odottaville äideille ja puolisoille. Ja voin sanoa, että loppuodotuksesta aloin jo nauttia. Löysin viimeisillä viikoilla sen "hehkun". Sain taas treenata, olo oli hyvä, vaikka olin viimeisilläni raskaana ja näytin mielestäni kauniilta. Siivoiltiin kotia ja laitettiin Mattiaksen kanssa vauvalle kaikkea valmiiksi. Olin pitkästä aikaa aika stressitön ja olo oli todella seesteinen. Tämä johtui varmasti myös osittain siitä, että en sitten osallistunut niihin kevään kirjoituksiin ja sain yhden ison stressitekijän pois kuormittamasta. Eli kaikki meni oikeastaan just niinkuin pitikin. 

Täytyihän meillä sinne ihan loppuunkin sit kuitenkin mahtua sellainen kiva twisti, että puolitoista viikkoa ennen laskettua aikaa Mattias saikin yllättäen edustuspaikan miesten EM-kilpailuihin. Hän vähän epäröi lähteä, mutta minä valoin uskoa, ettei vauva välttämättä synny just laskettuna päivänä ja jos tilanne olisi toisinpäin, että mulla olis mahdollisuus päästä EM-matolle, niin totta hitossa sen tilaisuuden käyttäisin. Eikä Mattiaksella oikeastaan ollut muita vaihtoehtojakaan, joten niin hän lähti viikkoa ennen laskettua-aikaa Romaniaan kisamatkalle ja minä menin lapsuudenkotiini Ilmajoelle, etten olisi yksin Kuortaneella ajokortittomana, mikäli synnytys käynnistyisikin. No niinhän siinä sitten kävi, että juuri täsmällisesti laskettuna päivänä, jona lapsen isä paini EM-matolla Romaniassa, mulla meni lapsivedet, enkä voinut kuin nauraa. Mattias ei tosiaan ehtisi mitenkään lentää Suomeen synnytykseen, joten äitini lähti mun kanssa synnyttämään. Raskas raskausaika huipentui kyllä synnytykseen, joka oli minulle elämäni parhain ja voimaannuttavin kokemus. Vaikka Mattias ei harmikseni päässytkään mukaan, meni synnytyksessä kaikki mielestäni täydellisesti. En ollut asettanut mitään sen kummempia toivomuksia ja menin vain oman kehoni ohjaamana jossain ihme kuplassa ja lopputulos oli täydellinen. Äitini oli loistava tuki ja turva. Sain pienen täydellisen ja terveen tyttäreni syliini, joka oli aivan minun näköiseni. Ihan kuin olisin itse syntynyt uudelleen ja oikeastaan sinä huhtikuisena aamuna taisinkin syntyä uudelleen, olin äiti <3

Tuosta huhtikuusta on nyt tosiaan aikaa vähän yli vuosi ja saan pikkuhiljaa alkaa jo valmistautua seuraavan pienen tytön syntymään, johon Mattias toivottavasti pääsee tälläkertaa mukaan. Tämä toinen raskaus on ollut tähän asti psyykkisesti huomattavasti helpompi. Lähtökohdatkin ovat tietysti aivan erilaiset, tämä lapsi on tietoisesti suunniteltu ja kaikki raskauden tuomat haasteet eivät nyt ole aivan uusia. Toki muuttuva keho tuntuu tässäkin raskaudessa ihan yhtä pahalle kuin edellisessä, mutta luotan siihen, että kai se hehku sieltä jossain kohtaa tulee. Toivuin myös edellisestä raskaudesta ja synnytyksestä äärettömän nopeasti ja yritän luottaa tässäkin kohtaa kehooni, että en jää ikuisesti valaan kokoiseksi :D Odotan myös innolla sitä, millainen isosisko Majsta tulee. Muutenkin nyt saan odottaa tulevaa vauvaa vähän rauhallisemmissa olosuhteissa kun lukio on ohi ja ollaan juuri muutettu uuteen kivaan asuntoon. Saan viettää tässä nyt ensimmäistä kertaa myös vähän äitiyslomaa ennen tulevan lapsen syntymää, koska Majn kanssa olen tosiaan opiskellut tähän asti koko ajan. Vähän ehkä jännittää saisinko sittenkin yliopistopaikan (tällähetkellä 5. varasijalla), mutta siitäkään en jaksa ottaa sen suurempaa stressiä, jos ei vielä tänä vuonna paikkaa tule niin ensikeväänä ajattelin sitten satsata ihan kunnolla ja tehdä töitä paikan eteen. Toki, tässä on huomattu että elämä ei aina mene ihan niinkuin on suunniteltu niin en halua mitään suuria suuntaviivoja vielä vuodenpäähän piirtää. 

1-vuotias Maj <3

Tuleva pikkusisko <3

Kiitos, jos jaksoit lukea loppuun asti. Se merkitsee minulle paljon, vuodatinhan tähän taas aika suuria tunteita ja tapahtumia ja osittain myös kipeitä asioita meidän perheen elämästä. Kirjoittaminen kuitenkin ainakin minun kohdallani auttaa käsittelemään asioita vielä syvemmältä ja herättää pohtimaan omia ajatuksia ja tunteita nyt vähän etäämmältä. Ja mitä tulee tulevaisuudessa blogiini, kuten sanoin yritän tätä tässä vähän herätellä ja koska koko blogin kirjoittaja on ihan "uusi" niin on aiheetkin varmasti vähän erilaisia. Urheilua en ole kuitenkaan todellakaan lopettanut ja se tulee kulkemaan mukanani aina. Olen niin kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen, että täytyy tässä tämän raskauden jälkeen ruveta taas miettimään mihin sitä omaa potentiaaliaan alkaisi jälleen urheilun saralla suuntaamaan, kannattaa siis seurailla ;) 

Ja se mitä tälläpostauksella ja oman matkani äidiksi jakamisella halusin sanoa, oli se, että jokainen meistä kulkee oman polkunsa kohti vanhemmuutta. Ja kohta kaksi raskautta läpikäyneenä voin sanoa, että on ihan ok olla ihastumatta tai rakastumatta omaan kehoonsa raskausaikana. Eivät kaikki löydä sitä maagista naisellisuuttaan ja itsensä hyväksymistä tuona aikana. Minulle sen odotusajan upeus näyttäytyi vasta synnytyssalissa, jossa sain syliini sen kalleimman aarteen <3 (ja niin taitaa käydä tämän toisenkin kohdalla :D) 

-Saga