Omanlaiseni äiti ja just hyvä niin

Olin viime keväänä kirjoittanut ajatuksiani, joita en silloin uskaltanut julkaista, koska koin ne niin vääriksi ja voin niistä aiheutuvan syyllisyyden vuoksi todella huonosti. Pelkäsin ihmisten ajattelevan mun olevan huono äiti. Koska eihän äidit ajattele näin, eihän äidit voi painia mielenterveysongelmien kanssa ja olla samalla hyviä äitejä, koska eihän äidit...

Tässä nyt kuitenkin aika pitkä pätkä mun viime kevään kirjoituksesta: 

”Valmistaudun tällähetkellä pääsykokeisiin ja yhden pääsykokeen kävinkin jo tekemässä.

Vaikka yliopistopaikka olisi taas yhden unelman täyttymys, en ole asettanut mitään pakkoa sinne päästä. Tämä kevät on kyllä koetellut mun jaksamista ja voimavaroja kovasti. Raskaita mieltäpainavia ajatuksia, syömishäiriö huutaa takaraivossa ja minähän tottelen, vaikka en haluaisi.

Mattiaksella on ollut paljon töitä, painia, EM-kilpailut... Mulla pitkiä viikkoja yksin lasten kanssa. 

Oon asettanut itselleni aivan valtavan korkean riman siitä, miten mun tulee suoriutua äitiydestä.

Nuorena äitinä mä koen, että mun ”onnistumista” äitinä syynätään suurennuslasilla ja kaikki ”epäonnistumiset” johtuu siitä, että mä olen nuori, hölmö ja kokematon. Ennenkaikkea se hölmö ja lisäksi vielä tyhmä. Samalla pintaan on noussut välillä todella ikäviä tunteita... Omat kaverit huitelee harrastuksesta ja haaveesta toiseen ja mä junnaan paikallani kotona. Sitten koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että tunnen tälläisiä tunteita. Mun pitäis olla onnellinen koko ajan. Mä en saisi kokea näitä tunteita, itehän mä oon tätä halunnut.

Äitiys ei ole suoritus, mutta välillä vaan tuntuu, että sille on jostain ylempää saneltu, joku helvetin tiukka muotti ja tapa, jolla se tulee suorittaa. Tarkastellaan vähintään sun ikä, koulutus, pankkitili, parisuhdestatus ja tietysti, se että olet valmis luopumaan täysin itsestäsi, unelmistasi ja omasta identiteetistäsi, jonka tilalle astuu se pyhän äidin identiteetti. Sitten ne äidit, jotka eniten uhrautuvat ja ennenkaikkea uhriutuvat, saavat jotku saatanan mitalit. Jos et sovi muottiin niin olet vapaata riistaa muiden äitien ja ei äitien arvosteltavaksi. 

Kuitenkin iästä riippumatta varmasti jokainen äiti kokee ristiriitaisia tunteita. Varsinkin jos omilla ystävillä ei ole lapsia. Ei se tee minusta huonoa äitiä eikä vähennä sitä valtavaa rakkautta ja kiitollisuutta, jota tunnen lapsiani ja perhettäni kohtaan. Kaikki muutkin saa välillä olla surullisia ja kaivata jotain muuta. Oli ne valinnut sit ihan mitä tahansa ihan itse omaan elämäänsä. Ei se tarkoita ettei olisi kiitollinen tai tykkäisi omasta elämästään. Enemmänkin se ainakin minulle kertoo vaan siitä, että tällähetkellä musta nyt vaan tuntuu tältä. Tämä on vaan tunne, kestää hetken ja kohta tuntuu taas toiselta. Ei se yksi (tai useampi) tunne määrittele koko minun äitiyttäni tai sitä, miten kiitollinen mä lapsistani olen. Olen äidin lisäksi ihan ihminen ja mulla on oikeus tuntea. Jopa niitä ikäviä tunteita.  

Mua vaan kuitenkin painaa aivan valtava syyllisyys siitä, että en koe olevani oikeanlainen äiti siksi, koska tässä yhteiskunnassa äideille on asetettu aivan järjettömiä odotuksia.”

Voi kun joku olisi saanut tuon keväällä hätääntyneen ja itkuisen minut uskomaan, että en ole tyhmä, kyllä se koulupaikka sieltä tulee, enkä tee turhaa työtä ja että mä voin rohkeasti tavoitella omia unelmia ja samalla olla myös tosi hyvä äiti. Eikä mun tarvitse potea syyllisyyttä siitä, että olen ja haluan kokea olevani myös paljon muutakin kuin äiti.

Voin kuitenkin ilokseni sanoa, että meille kuuluu nyt ihan tosi hyvää! 

Asiat oikeasti järjestyy ja etenee omalla painollaan ja tämä tulisi yrittää muistaa noissa epätoivon hetkissä. Mutta edelleen olen itseni kanssa suurilta osin kyllä samaa mieltä siitä, mitä tuosta äitiydestä ja yhteiskunnan asettamista odotuksista äitiyteen liittyen olin kirjoittanut. Erona se, että nyt uskallan taistella niitä vastaan, olla omalaiseni äiti, enkä todellakaan koe siitä syyllisyyttä, sillä jaksan olla aivan huippu äiti mun laspille. Luojankiitos sain siis sen yliopistopaikan! Nyt saan toteuttaa itseäni yliopistossa aivan mielettömän mielenkiintoisten opintojen, urheilun ja samalla myös vanhan rakkaan voimisteluharrastuksen parissa. Eikä mua hävetä myöntää sitä, että päiväkoti on taivaanlahja! Mun oma olo ja arki ylipäänsä on PALJON parempaa! Vaikka hommaa tuli koulupaikan ja muuttohässäköiden myötä tuplaten lisää, sopii se mulle vaan paljon paremmin. Nautin niin valtavasti kun saan elää myös itselleni, enkä kotona ainoastaan muita varten. Sitä paitsi meidän perheen muutto uuteen kaupunkiin ja lasten päiväkodin aloitus on sairasteluita lukuunottamatta alkanut aivan super hyvin ja heillä on aivan ihana päiväkoti. Tytöt lähtevät ja jäävät päiväkotiin aina hyvällä mielellä ja siellä on aina aidosti lämmin vastaanotto niin lapsille kuin aikuisillekkin. Arkisin kun haen tytöt päiväkodista ja huikkaan hoitajille ”Kiitos!” tarkoitan sitä aivan sydämeni pohjasta ja toivon, että he tietävät sen. Ilman heitä, en voisi pyrkiä kohti omia unelmiani ja samalla olla ihan paras äiti ihan vaan mun tytöille. 

-Saga